Miten matkablogia voi enää pitää, kun matkasta on tullut arkea ja vieraasta maasta on tullut koti?
Todella huonosti, jos blogin hiljaiselosta voi jotain päätellä.
En ole kirjoittamatta siksi, koska ei ole mitään kirjoitettavaa. Pikemminkin, en kirjoita siksi, koska mun elämä täällä on tietyllä tavalla niin totaalisen erilaista kuin Suomessa, etten koskaan tiedä edes mistä aloittaa. Antiklimaattisesti (
btw ei taida olla edes sana) arkielämäni on kuitenkin sitä rutiinia ja apatiaa kuin mitä se oli Suomessakin, joten mulla ei ole toisaalta mitään erityisen hienoa kerrottavaa.
Tässä kuitenkin pieni recap
Mengin elämästä 2016:
- Tosikiva-työni paljastuikin hieman pidemmän työskentelyn jälkeen ihan järjettömäksi poliittiseksi valtataistelusekoiluareenaksi (think, I don't know, maybe China?), joten koin oman mielenterveyteni vuoksi paremmaksi vaihtoehdoksi etsiä jotain fiksumpaa sisältöä työelämään.
- Sainkin sitten sopivasti uuden työn eurooppalaisesta hedge fundista, jossa aloitin heinäkuussa. Mielenterveyteni koheni huomattavasti.
- Menin naimisiin! Mielenterveyteni pysyi abouttirallaa samalla tasolla, kovasti väsytti mutta kovasti myös ilostutti. <3
- Newlywedseinä (onko tätä sanaa olemassa Suomeksi) kiireinen syksy heitti meidät heti armottomaan arkeen, jossa kokkasin, pyykkäsin ja jynssäsin keittiötä joka päivä töiden jälkeen - tällä kertaa sormus nimettömässä vaimona. "Mutta minun piti olla moderni nainen", ajattelin. Mielenterveyteni rapisi hieman taas.
- Päätin ulkoistaa jynssäyksen kokonaan, ja siirryin elämään jotain surrealistista metropoliuranaisen elämää, jossa hoidatan arkeni muilla. Mielenterveyteni on... ihmeissään?
Ja tässä ollaan. Kohta on joulu ja uusivuosi ja vaikka mitä kivaa, ja sitten ollaankin jo kolmekymppisiä (en minä vielä, onneksi). Hehe, hauska juttu, yksi ilta puhuttiin H:n kanssa jotain, johon totesin että vaikka mä oon jo 26v, oon henkisesti vielä 23v. Ja kyllä, olin aivan varma että olen max 26v fyysisesti enkä päivääkään vanhempi. Johon rakas ukkoni totesi, että kulta pieni, et ole. Se oli oikeasti tosi järkyttävää, vanhenin sillä hetkellä fyysisesti 2 vuotta ja melkein rupesin itkemään. Odotan innolla samanlaisia sekoiluja vanhemmalla iällä (esim. 60 going for 80).
Uusi työ on ollut oikeasti ihanvitunsiistiä, en tiedä miten muuten sitä kuvailla.
Avioliitossa on ihan kiva olla, mutta jos ihan rehellisiä ollaan, en tiedä miten tää erosi avoliitosta. Vanhat ihmiset antaa ihan älyttömiä neuvoja, kuten 'se on sitten ihan eri kun ootte naimissa'. No eikä ole. Tosin jos oon henkisesti 23 niin en ehkä tiedä mistään mitään. Meiän parisuhde ei muuttunut ollenkaan häitä seuraavana päivänä. Mentiin häiden jälkeen seuraavana sushibuffaan, niin kuin kaikki romanttiset vastanaineet menevät krapulassa.
Vanhemmat on tulossa käymään joulun tienoilla. Mä oon etukäteen suunnitellut teemaksi 'otetaan chillisti, dokataan villisti' - toivottavasti en ole ainoa aktiivinen osallistuja.
Rakastan Marvel-elokuvia ja TV-sarjoja. Jessica Jones on mun voimaeläin.
SITTENPÄHÄN NIIHIN IKÄVIIN AIHEISIIN:
Dubai kyrsii, eikä vain mua, vaan musta tuntuu että kaikkia. Ne pienet asiat jotka alussa ärsytti, jotenkin kai sitä kuvitteli, että niihin tottuisi. Mutta ei. Ei niihin totu ikinä, tai ainakaan mä en ole tottunut.
No okei.
Ei Dubai siis sillä lailla kyrsi.
Mua enemmänkin kyrsii se, että kun kaupunki ei ole funktionaalinen (vrt. Helsinki), ihmiset epämotivoituvat ja turhautuvat. Se muokkaa luonnetta. Mä olen huomannut, että olen nykyään paljon aggressiivisempi. Kun meen viidettä kertaa pankkiin toimittamaan samoja papereita ja kukaan ei siltikään tiedä miten korjata ongelma, multa loppuu kärsivällisyys. Kun arjen jokainen osa-alue on samanlaista tappelua kuin edellämainittu pankkikäynti, multa loppuu kärsivällisyys kaikkeen. Oon paskempi ihminen. Oon ikävämpi ja ilkeämpi, ja heti lopetettuani vihaisen puhelin mua harmittaa, koska tiedän ettei sillä vastapuolellakaan varmaan helppoo oo. En tykkää tästä negatiivisuuden syklistä, mitä tää kaupunkii saa aikaan.
Mutta niin. Tämmöstä se elämä on.
Ihan kivaa kait.
